Kimmo Kaivannon (1932–2012) taiteessa yhdistyvät romantiikka ja yhteiskunnallinen analyysi. Hän oli ennen muuta maalari ja graafikko mutta myös veistäjä. Perinteisten tekniikoiden rinnalla uudet materiaalit ja rakenteet innostivat taiteilijaa. Tämä näkyy erityisesti hänen kollaaseissaan, veistoksissaan ja arkkitehtonisissa installaatioissaan. Kaivannon teokset ovat milloin ekspressiivisiä tai vertauskuvallisia milloin kokeilevia tai käsitteellisiä.


Monet taidesuuntaukset ovat jättäneet jäljen Kaivannon ilmaisuun: sisäänpäin kääntynyt tutkiskelu 1950-luvulla oli romantiikkaa kuten luonnon tapahtumiin eläytyminen ja heittäytyminen informalismin hengessä 1960-luvulla. Tämä sai rinnalleen popin, konseptualismin ja uusrealismin iskevän yhteiskunnallisuuden vuosikymmenen lopulla. Taiteilijan filosofisuus ja sosiologisuus korostuivat. Politiikka ja taiteellinen herkkyys kasvoivat Kaivannon taiteessa 1970-luvulla ekologiseksi aikalaisarvioksi, hälyttäväksi visioksi luonnon räjähdysmäisestä tuhoutumisesta, joka on nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan.


Kaivanto aisti vahvasti 1980-luvun tunnerakenteiden murroksen ja maalasi sarjan punk-kasvoja. Häntä kosketti ekspressiivinen nuorisokulttuuri, jonka subjektiivisuus ravisutti yhteiskuntaa. Viime vuosisadan loppu oli Kaivannon barokkista aikaa, jossa hän sukkuloi postmodernin siivittämänä hänelle läheisissä taidehistorian teemoissa.


Kimmo Sarje

6.9.2019



Kauneus, luonto, politiikka

-Kimmo Kaivannon taide


Kimmo Kaivannon milloin romanttinen, milloin käsitteellinen tai poliittinen taide on jo 1950-luvulta lähtien ollut luova tekijä suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli Helsingissä 1959. Kaivannon maalaukset eivät heijastelleet sodanjälkeistä rakentamisen optimismia ja rationalismia, vaan päinvastoin olemisen mielekkyys tuntui askarruttavan nuorta taiteilijaa. Kubistinen sommittelu ja tummat sinisen ja punaisen sävyt hallitsivat näitä kiireettömiä ja surumielisiä maalauksia.

Romanttinen asennoituminen oli henkistä perustaa myös Kaivannon 1960-luvun maalaustaiteessa. Moraalinen itsereflektio vaihtui kuitenkin olemisen iloksi. Luonnon havainnoiminen oli lähtökohta uuden optimistisemman elämäntunteen tulkinnoissa, joita hän ilmaisi maisemallisissa puoliabstrakteissa maalauksissaan. Kaivannon mieltymys ultramariininsiniseen alkoi muodostua hänen taiteensa tyylilliseksi piirteeksi. Hänen maalauksensa ammensivat informalismin kansainvälisestä virrasta, ja samalla ne uudistivat suomalaista maisemamaalausta ja luonnon kuvataiteellisen esittämisen muotoja. 1960-luvulla Kaivanto otti paikkansa yhtenä sukupolvensa johtavana taiteilijana. Hän edusti Suomea Venetsian biennaalissa 1968 ja myös kansainvälinen kiinnostus hänen taidettaan kohtaan kasvoi.

Maailmanpolitiikan jännitteet purkautuivat aggressiivisina ja painostavina 1968. USA soti Vietnamissa ja sotaa vastustettiin yhä päättäväisemmin. Melkein samoihin aikoihin, kun neuvostojoukot vaiensivat sosialismin uudistumispyrkimykset Tšekkoslovakiassa, ylioppilaat mellakoivat Pariisissa. Myös Venetsiassa oli levotonta, ja biennaalin osastoja suljettiin.

Kaivanto ei ollut vierastanut poliittisia kannanottoja taiteessaan aiemminkaan, mutta 1960-luvun lopulla hänen ilmaisunsa muuttui yhteiskunnalliseksi ja käsitteelliseksi. Kuvissaan, veistoksissaan ja objekteissaan hän tuomitsi militarismin ja totalitarismin. Hän kyseenalaisti maskuliiniset hierarkiat ja väkivaltaiset toimintatavat. Taiteilija halusi puolustaa sekä yksilöllisyyttä että ihmisten välistä solidaarisuutta. Monista hänen tuon ajan serigrafioistaan on tullut kollektiivista henkistä omaisuutta. Suomessa – ja ehkä kansainvälisestikin – Kaivanto oli yksi ensimmäisiä taiteilijoita, jotka onnistuivat problematisoimaan teoksissaan länsimaisen teknisen sivilisaation yksipuolisesti luontoa hyväksikäyttävän ja ahtaasti edistysuskoisen ideologian. Iskevät maalaukset, joissa lumpeenlehdet peittävät meren selkää aina taivaan rantaan asti vuosilta 1969-1973, olivat erityisen vaikuttavia. UNESCO:n postikorttina ”Kun meri kuolee II” levisi suurpainoksina maailman-laajuisesti.

Valokuvarealismin ja minimalismin ideat lisäsivät täsmällisyyttä ja yksityiskohtaisuutta Kaivannon romanttisessa taiteessa. Hänen 1970-luvun teknisesti viimeisteltyä maalaustyyliään voi luonnehtia metaforiseksi realismiksi. Mieheys ja naiseus, tekniikka ja luonto olivat teemoja, joita hän purki ja varioi toistuvin vertauskuvin. Hansikas, solmio, valkoinen paita, paperilennokki, sotilassaappaat tai marssivat sormet rinnastuivat ruohokenttään, vuoteeseen, naisvartaloon ja taivaaseen. Kaivanto kehitti omaperäisen kuvaston, joka haastoi aikalaistaiteen. Näillä teoksillaan hän edusti toisen kerran kotimaataan Venetsian biennaalissa 1976.

1980-luvun subjektivismi ja ekspressionismi koskettivat myös Kaivantoa. Hän tulkitsi sattuvasti punk-nuorten epävarmuutta ja uhoa. Sittemmin Kaivannon maalaukset muuttuivat vertauskuvallisemmiksi ja ne saivat barokkista täyteläisyyttä ja dramaattisuutta.

Kaivanto tunnetaan myös lukuisista julkisista teoksistaan. Helsinkiin ja Tampereen seudulle hän on toteuttanut 1960-luvun lopulta lähtien toistakymmentä työtä. Yhteistyö arkkitehtien kanssa on innostanut häntä. Monet Kaivannon julkiset monumentit ovat näkyvä osa kaupunkikuvaa. Myös työ lavastajana ja puvustajana on vetänyt taiteilijaa puoleensa. Useissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa vierailleen Aulis Sallisen oopperan ”Punainen viiva” lavastus sai osakseen kiittävän vastaanoton kansainväliseltä yleisöltä ja asiantuntijoilta.

Yksityishenkilönä Kaivannon matkat suuntautuivat pääsääntöisesti Etelä-Eurooppaan tai vaihtoehtoisesti hänen rakkaaseen erämaa-asumukseensa Arkkusaareen Pohjois-Hämeessä. Taiteilijana Kaivanto tunnetaan kuitenkin parhaiten pohjoismaissa. Amerikkalaisella yleisöllä oli tilaisuus tutustua hänen taiteeseensa New Yorkissa 1992 Center for International Arts’in järjestämässä retrospektiivisessä näyttelyssä.


Kimmo Sarje

Kirjoitus julkaistu aiemmin teoksessa Kaivanto, Kaivanto Kimmo & Sarje, Kimmo. WSOY, 2001.